Rautainen Timantti

Anssi Kasitonni
Petteri Tikkanen
Mikko Viljakainen
Marko Turunen
Ilkka Vekka
Ville Pirinen

Etelä-Karjalan taidemuseossa alkuvuodesta kriitikoiden sekä kadunmiesten rakastama, nuorisoa villinnyt ja koko taidemaailman perustuksia vavisuttanut jymymenestys, Kultainen Timantti –näyttely saa nyt jatkoa. Näinhän kassamagneettien kanssa on tapana toimia. Klassisen ykkösosan perään pykätään hätäisesti vaatimattomampi jatko-osa. Rautainen Timantti koostuu alkuperäiskonseptissa mukana olleiden tekijöiden töistä. Völjyyn on hypännyt myös selkeästi samaan kulttuuriperimään nojaava kotimainen huippuartisti Marko Turunen. Rautainen Timantti on esillä Myymälä 2 –galleriassa kesäkuun neljännestä kuun loppuun saakka.

Taiteilijoiden henkinen kasvu on pysähtynyt samalle vuosikymmenelle.

Yhdistävä piirre tekijöiden välillä on kulttuuriympäristö josta jokaisen työskentely ammentaa. Jokainen on 70-luvulla syntynyt, angloamerikkalaisen popkulttuurin ja suomalaisen pikkupaikkamentaliteetin ristitulessa kasvanut ja alakulttuuriharrastuksistaan luontaisen ilmaisutavan löytänyt aktiivinen toimija. Kaikki ovat kasvaneet siihen että eroistaan huolimatta taidemuseo tai punk-luola eivät ole niin kovin erilaisia paikkoja. Yhtä merkityksellistä taidetta voi tapahtua molemmissa. Suttuinen kopiosarjakuva voi olla klassikko siinä missä Andy Warholin keittosäilykkeet. Breakdance-elokuvat ovat yhtä hienoja asioita kuin Wagnerin sävellykset. Jukka Tilsan Zärpä-kieli voi olla yhtä kaunista kuin Eino Leinon helkavirsien kiistämätön kauneus. Rumpukone on yhtä arvokas taideväline kuin kivilitografia. Tv-suosikit ovat yhtä korkealentoinen aihe kuten joutsen Tuonelan joella. Näyttelyn taiteilijat ! ovat päätyneet omiin välineisiinsä ja aihemaailmoihinsa oman historiansa myötä. Teokset ovat aikansa ja ihmisyyden kuvia siinä missä Sikstuksen kappelin freskot. En toki aio väittää että tämä näyttely tekisi samanlaista jälkeä taidehistoriaan kuten em. freskot mutta puhun nyt siitä millainen asenne taiteeseen yhdistää tekijöitä. Ylä- ja alakulttuurin välinen raja on keinotekoinen ja sitä pidetään yllä molemmista suunnista. Kenties alhaalta vielä kiivaammin kuin korkealta.

Huonosti piirretty on paremmin piirretty ja taiteen kantsii olla käsittämätöntä.

Paitsi asennoituminen taiteen tekemiseen, yhdistävänä tekijänä lienee myös tietynlainen epäklassinen käsitys siitä mikä on graafisesti kaunista. Joku voisi nimittää sitä virheellisesti ”sarjakuvamaisuudeksi”. Se on toki tulosta paljon muustakin kuin sarjakuvien lukemisesta ja tekemisestä. Pikemminkin se on tulosta siitä että vuosien saatossa silmä on tottunut arvostamaan sekä huonosti piirrettyä Hulkia että Michelangeloa. Omasta puolestani voin vilpittömästi sanoa että ääliömäisen huonosti puuväreillä piirretyt ”rajut” speedmetal –levynkannet 80-luvulta ovat minusta lähes poikkeuksetta kiinnostavamman näköisiä kuin vanhojen mestareiden maalaukset. Tämä johtuu paitsi graafisen kauneuden käsityksestä, myös siitä kuinka vanhojen mestareiden maailma on minulle auttamattomasti liian kaukana. Kun sanotaan että nykytaidetta on vaikeamp! i ymmärtää kuin vanhoja hienoja maalauksia, olen ymmälläni. Niitä vanhojahan sitä vasta vaikea on ymmärtää. Ilman laajaa taustatutkimusta meillä nykyihmisillä ei ole minkäänlaista käsitystä siitä arvomaailmasta ja erilaisista taiteen ”säännöistä” joiden sanelemina aikansa lapset mestariteoksensa ovat luoneet. Mitä milläkin värillä on silloin haluttu ilmaista ja miten eri ammattikuntia kuvataan ja mitä poliittisia viestejä tässäkin kuvassa on? Että MITÄ SE TEKIJÄ NYT ON OIKEIN MIETTINYT? Vaikka kysymys sinänsä olisikin tarpeeton, niin minun on helpompi ymmärtää nykytaiteilijoiden tai 80-luvun speedmetal kansitaiteilijoiden pyrkimyksiä, sillä tunnen toimintaympäristön. Kun laitetaan ulosteita lautaselle ja viedään se museoon taiteena, minun on HELPPO samaistua kysymyksiin joita silloin herätetään sekä taidemaailmasta että si! itä miten taidemaailmaan suhtaudutaan. Puhumattakaan siitS 8a ett8a näen asiassa myös huumoria. Todennäköisesti klassikkojen tekijätkin olivat hauskoja veikkoja mutta touhu näyttäytyy minulle itsensä tosikkomaisen vakavasti ottavana koska en tunne tuota kadonnutta maailmaa tarpeeksi hyvin.

Toinen väite johon en osaa suhtautua on se että nykytaidetta ei tarvitse kukaan. En osaa suhtautua väitteeseen koska ainakin minä tarvitsen. Olisin huomattavasti onnettomampi ilman sitä. Se että taide tuntuu lähinnä palvelevan vain tekijöidensä itsekästä ilmaisutarvetta eikä ainakaan suoraan laajempaa yhteiskunnallista funktiota on mielestäni taiteen parhaita ominaisuuksia. Se tekee taiteesta minun kirjoissani tärkeän ja ”puhtaan” asian. Silloin kun taide edistää vain tekijänsä motiiveja (ei esimerkiksi tietyn puolueen tai suuryrityksen) on aina mahdollista että se tarjoaa myös minulle jonkun uuden näkökulman ympäröivään maailmaan. Tai edes taiteeseen. Se että epämääräistä ”hengenravintoa” tuotetaan muidenkin ihmeteltäväksi on jo sinällään mielestäni myös yhteiskunnallisesti korvaamattoman arvokasta. Kaikki mitä ei voi suoraan ! mitata talouselämän mittareilla on nyky-yhteiskunnassa tarpeellista vastavoimaa kaikelle sille mikä voidaan, ja ehdottomasti myös mitataan. Oli kyseessä sitten 100:n kappaleen vinyylipainos kokeilevan mutanttirock –orkesterin treeninauhasta tai kasa mutapainiottelun ylijäämäsavea taidemuseon lattialla. Ja toki historiantutkimus kertoo meille taiteiden olleen vähän jokaisen suuren murroksen etulinjassa, joten laajempi yhteiskunnallinen hyöty tai haitta näkökulmasta riippuen on sekin tosiasia.

Pitääkö tämä nyt ottaa vakavasti?

Vakavasti ei pidä ottaa mitään paitsi vakavia asioita. Tämä näyttely tai taide yleensä lienee parhaimmillaan tekijöilleen syvän merkityksellistä ja näin ollen myös vakavaa puuhastelua mutta tuskin yhtä vakavaa kellekään muulle. Jos näyttelystä saa mukaansa edes yhden tuntemuksen tai ajatuksen (esim. ”Kaikkea sitä taiteen nimissä minunkin veromarkoillani jne.”) niin silloin näyttelyreissu ei ole ollut täysin merkityksetön. Jonkinlainen kokemus on saavutettu. Samoin on ymmärtämisen laita. Miksi taidetta pitäisi ymmärtää? Itselleni merkityksellisimpiin taidekokemuksiin liittyy aina voimakas ”HÄH?” –efekti. Juuri se ”etten todennäköisesti nyt yhtään tajua mitä tekijä on mahdollisesti ajatellut mutta kumman tehokkaalta tämä nyt kuitenkin tuntuu” -tunne. Hämmennys on Suomen aliarvostetuin tunne. Siitä seuraa yleensä pohdiske! lua ja sitä kautta hyvässä tapauksessa rakentavia ajatuksia. Silloin ymmärtämättömyys ei jää merkityksettömäksi. Ja kysymys siis kuului että pitääkö tämä nyt ottaa vakavasti? Vastaukseni on että niin nämä sanat kuin tämän näyttelyn taide tulee ottaa vakavasti nimenomaan sen takia ettei niitä tarvitse ottaa vakavasti.

Ville Pirinen, herkkä taiteilija

ANSSI KASITONNI omaa sukua Heinonen

Anssi Kasiaisen taiteessa tekniset innovaatiot, vilkkuvat valot,
skede-kulttuuri, Ritari Ässä, videopeli-action ja ala-asteelta tuttu
graafisesti vapaa tyylittely ovat luonteva yhdistelmä. Anssi Kasianssin
teosten maailma on yhtä aikaa hysteerisen hauska ja
teeskentelemättömyydessään säälimättömän vakava. Anssi Kasipallon ilmaisu on
helppo tulkita vain läjäksi postmodernisti cooleja viitteitä, mutta
vähänkään syvempi tarkastelu riittää kertomaan että Anssi Kasiraituria eivät kiinnosta muodikkaat tyyliseikat. Anssi Kasijohdannainen ei ole valinnut siistejä tyylikeinojaan, vaan ne ovat ainoa mahdollinen, täysin konstailematon tapa luoda. Niinpä Anssi Kasimpanssin taide ei jää trendeileväksi tyyliluetteloksi vaan se puhuttelee nimenomaan välittömyydellään. Anssi Kasinollakasin tapa yhdistellä suuria Vanha Testamentillisia hengellis-filosofisia teemoja robottiääniin, liekkeihin,
vilkkuviin led-valoihin ja Bud Spenceriin on niin suora ja kikkailuvapaa että Anssi Kasikulmio on huomattu myös kuvataidepiireissä. Mäntän kuvataideviikoilla Anssi Kasikasi pokkasi palkinnon yleisön suosikkina ja nuorten näyttelyn väki hurrasi videolle jolla taiteilija kertoo työskentelystään. Anssi Kasitonnin suora, epä-älykkömäisyydessään erittäin
viisas polttava innostus välittyy hänen töistään.

Kotoisin Vilppulasta, suorittanut Lahden taideinstituutin, toiminut mm. sahatyöläisenä ja kalkkunoiden parissa, asuu ja työskentelee nykyisin Sahalahdella.

PETTERI TIKKANEN vastaan BLACK PEIDER

Meissä jokaisessa on potentiaalia sekä hyvään että pahaan, valoisaan ja pimeään. Useimmiten molempiin yhtä aikaa. Petteri Tikkasen taiteellista toimintaa leimaa tämänkaltainen perusdualismi. Ja kuten maailmassa yleensäkin, hämärän ja valon raja ei ole suora ja selkeä. Sarjakuvillaan ja kuvituksillaan ties mitä palkintoja voittanut Tikkanen on tekninen
huippuosaaja, nuoresta iästään huolimatta omalla tontillaan vanhoihin mestareihin vertautuva virtuoosi jonka piirrosjälki osaa olla yhtä aikaa sekä kirurgisen tarkkaa että huolettoman rentoa. Hallitut viittaukset pop-kulttuurin historiaan ja halu tehdä kauniita jälkiä paperille ovat Tikkasen töiden perusominaisuuksia.
Kanerva -sarjakuvissaan herkän kauniisti pikkutytön sielunelämää peilaava Tikkanen pystyy yhdistämään pikkutarkan taidokkuutensa ja koskettavuuden. Nämä sarjakuvat kertovat tarinoidensa ohessa sen että niiden tekijä Petteri
Tikkanen on hieno ja herkkä ihminen. Black Peider puolestaan on mustaan painiasuun sonnustautunut mölyävä järkäle joka pistää paikkoja tuhannen paskaksi. Black Peider myös esittää musiikkia josta tekninen taituruus ei voisi kauemmaksi etääntyä. Herkkyyttä Black Peiderissakin toki on, se on vain kovin erilaista kuin Tikkasen elämän pieniä hetkiä tutkailevissa
sarjakuvissa. Black Peiderin taistelumaskin alta paljastuu Petteri Tikkanen. Vai onko asia niin että Petteri Tikkasen maskin alta paljastuu Black Peider? Vai onko niin
etteivät nämä persoonat oikeastaan eroakkaan toisistaan niin huomattavasti? Petteri Tikkasen/Black Peiderin taiteellinen toiminta muodostaa kummallisen
ehyen ihmiskuvan. Persoonan ääripäät kohtaavat usein myös Tikkasen kuvallisessa tuotannossa jonka perushahmona naamioitu painija esiintyy. Huomatkaa kuinka herkällä viivalla rujo mörssäri piirtyy silmiemme eteen. Mikä on kaunista? Mikä rumaa? Kenties kaikki? Koko ajan? Molempia yhtä aikaa?

Kotoisin Iisalmesta, piirtänyt ammatikseen vuodesta 1997 ja mölynnyt maski naamalla aina välillä.
Valmistunut Lahden muotoiluinstituutista parikin kertaa. Asuu tätä nykyä Helsingissä. Työskenteleekin sieltä käsin.

VILUNKI 3000 ristimänimeltään MIKKO VILJAKAINEN

Vilungenstein on sanonut joskus että hänen kiinnostuksensa huumeita, musiikkia ja alakulttuureja kohtaan on peräisin sarjakuvista. Liekö tuolta opittu myös “mitä tahansa voi, saa ja pitää tehdä” -asenne mikä on yhdistävä
piirre Ameriikan legenda Crumbin sarjakuvissa ja Viljakaisen laajassa kuvallisessa ja musiikillisessa tuotannossa. Ennakkoluuloton etsintä ja kaikenlaista puritanismia karttava katsantokanta onkin tehnyt Vilunki 3000:sta kansainvälisesti arvostetun graafikon, muusikon ja kappaleentekijän
sekä deejiin. Levytykset ja keikat Larry And The Lefthanded, And The Lefthanded, Op:l Bastards, Uusi Fantasia ja vaikka kuinka monen muun nimen alla ovat syystäkin nostaneet miehen edelläkävijän jalustalle. Puhumattakaan sekä omiin että muiden musiikkitoimiin liittyvästä graafisesta materiaalista.
Kaikkia Vilungin tekemisiä leimaa hullu professori -henkinen uusien yhdistelmien ja risteytysten luominen ja rakkaus luomistyötä kohtaan. Tämä on helppo huomata seuratessa miehen deejii-keikkaa, kuunnellessa levytteitä tai lukiessa sarjakuvia tai katsellessa kuvataiteellisia suoritteita. Ei
sääntöjä -sääntö toimii Vilungin kohdalla täydellisesti. Työskentelystä välittyy inhimillinen lämpö silloinkin kun välineinä ovat pelkästään elektroniset äänet. Tämä erottaakin todelliset taiteilijat kuten Viljakaisen kaikista superviileistä klubi-gurkoista joita muoto kiinnostaa sisältöä enemmän. Edelläkävijät tekevät mitä haluavat kiinnostumatta siitä mikä kulloinkin on “tämän päivän saundi”, oli sitten kyseessä musiikki, kuvataide, ruuanlaitto tai mikä tahansa.

Kotoisin Kouvolasta, toiminut vapaana taiteilijana ja muusikkona jostain vuodesta lähtien, aika pitkään kumminkin. Asuu Helsingissä, työskentelee lähinnä Euroopan alueella.

MARKO TURUNEN

Voimakas viiva ja mielipuoliset värit pistävät katsojaa silmään Turusen töissä joissa länkkärit, supersankarit, avaruusolennot, metsän eläimet ja naapurin Pasi käyvät armotta toistensa kimppuun. Pelottava ja huvittava esiintyvät samassa hahmossa. Ällistyttävä värikalvotekniikka tuottaa vieraantuneita värejä joita yleensä löytyy ainoastaan taideterapian sivutuotteissa tai ostos- tv:n multimediassa. Turusen kuvien ja sarjakuvien
maailma on vääristyneessä räikeydessään ja tummuudessaan kuitenkin kiusallisen tuttu. Tarinoiden vino sisäinen logiikka tuntuu sittenkin varsin arkirealistiselta. Vähän niin kuin pienenä kun kaikki pelotti ja innosti yhtä aikaa. Ehkä Jumala tempaa pian kaikki uskovat taivaaseen tai karhu tulee yöllä huoneeseen ja raatelee sinut kappaleiksi. Ehkä karskit cowboyt ampuvat haulikolla päähäsi. Ehkä Pasi saa polviinsa hienot laastarit. Ei
sitä koskaan tiedä, oudompaakin on nähty.

Kotkan poikia, valmistunut Turun piirustuskoulusta, asuu ja työskentelee nykyään Lahdessa.

ILKKA VEKKA

Isokokoinen kaveri, tykkää metelistä. Luotettava ja henkevä autokuski. Ennakkoluuloton taiteilija jonka maalauksissa, tilateoksissa, musiikissa, videoissa ja esiintymisissä suttuinen punk-estetiikka kohtaa rauhoittavan meditatiivisen viisauden. Ihan totta. Harvoin näkee käsitetaidetta joka
rokkaa. Ilkka Vekan työt tekevät juuri niin.

Syntyperäinen Hämeenlinnalainen, valmistunut Lahden Taideinstituutista, asuu ja työskentelee Hämeenlinnassa.

VILLE PIRINEN

Vieroksuu ajatusta jonka mukaan “luonnon tutkiminen” on paras mahdollinen taiteen tekemisen lähtökohta. Samoin ajatusta siitä että “ensin pitää opetella perustekniikat ja hankkia vankka ammattitaito, sitten vasta voi tehdä moderneja käkkyröitä”. Ihan sama kun se kun ala-asteella ei saanut jättää valkoista paperille tai piirtää mustia ääriviivoja. Turhia rajoitteita. Aina ei jaksa olla itsensä kanssa niin älyttömän vakavissaan. Se ei tarkoita sitä etteikö sellaisiakin höpö höpö -hommia kuten taidehommia
voi silti tehdä vakavissaan. Pirinen on höpöillyt ammatikseen sarjakuvan, musiikin, graafisen suunnittelun ja spontaanin taidesähläyksen alueilla viimeiset kymmenisen vuotta. Eipä ole jätkä päässyt rikastumaan.

Syntynyt Kiteellä, valmistunut kuvataiteilijaksi Imatralla, asuu ja työskentelee tätä nykyä Lappeenrannassa.